Veljeni ja minä isäni ja tätini lapsuuden kodissa Heinjoella Viipurin lähellä.
En suostu koko elämääni ikävöimään jotain mitä ei ole, kuten Karjalasta paenneet isäni sukulaiset. Valinnanvaraa on, asenteessa. Niin moni saanut nykyäänkin jättää kotinsa ja kotimaansa, eri syistä. Toivottavasti he kokevat vieraanvaraisuutta uudessa maassaan.
12 kommenttia:
Hyvä ajatus jälleen Hannele.
Heljä, on niin hyödytöntä rakentaa identiteettinsä johokin, mitä ei ole.
Tuo on ihan totta, mitä sanoit: turha kaihota jotain mennyttä, mitä ei enää ole!<3
♥ ♥ ♥
Sinun isäsi likeltä Viipuria, minun äitini likeltä Viipuria. Valkjärveltä.
Mamma, jonka syntymäpitäjä Valkjärvi oli, ikävöi sinne silloin tällöin. Muisteli kotirantojaan, ihania hiekkarantoja, joissa minäkin olen käynyt kävelemässä mammani jalanjäljissä. Ja siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin ja koko talo pystyssä.
Äitini on käynyt Valkjärvellä about 19 kertaa, mutta ei hän sinne kaihoa. Jos on rippikouluikäisenä joutunut lähtemään, niin ei sitten enää.
Evakkojen kohtelu maassamme on aivan oma lukunsa.
Kodin jättäminen on varmasti aina traagista. Mutta asioden käsitteleminen ja asenteet auttavat tilannetta.
Suomessa karjalaisten asuttaminen oli ripeydessään ja laajuudessaan omaa luokkaansa.
Vanhempi polvi vietti elämänsä tärkeät vuodet Karjalassa, joten sillä on heille aivan eri merkitys kuin niille, jotka eivät ole siellä koskaan asuneet tai vain pikkulapsina.
Pakosta henkensä kaupalla kotiseudun jättäminen on eri asia kuin vapaaehtoinen muutto uuteen maahan. Vaikkapa Ruotsiin muuttanut on saanut käydä Suomessa silloin, kun haluaa. Toista oli karjalaisten kohtalo.
Välimatkakin merkitsee. Pitkä matka kotimaahan on kallis ja mahdoton monille pakolaisille.
Asuin yhdeksän vuotta pakolaisten keskellä Kanadassa, ja kyllä heidän surunsa ja koti-ikävänsä oli suuri. Tutkimusten mukaan vasta kolmas polvi siirtolaisia ja pakolaisia muuttui kanadalaiseksi. Onneksi Kanadassa sai kaivata vanhaa kotimaataan ja juhlia sitä, olla samalla aikaa vaikkapa ukrainalainen ja kanadalainen.
Aili-mummo, energiaa tarvitaan tähän maailmaan.
Riitta Sinikka, nautitaan elämästä tässä ja nyt.
Leena Lumi, missäköhän olisi maastamuuttajia kohdeltu hyvin? No, ehkä sentäs useissa Ruroopan maissa.
Tätini "vihaa" venäläisiä mummuja, jotka asuvat hänen entisen kotinsa seuduilla. Mutta eihän nämä mummut olleet edes syntyneet, kun tämä tapahtui.
Irene, juu, maailmassa on paljon jotka joutuvat jättämään kotinsa, vieläkin.
Anna Amnell, olen täällä Ruotsissa tottunut pakolaisiin, rikas maa on aina ottanut vastaan. Jopa niitä suomalaisia sotalapsia, mikä taas oma juttunsa. En tiedä, voiko noin yleisesti sanoa, että kenellä on varaa käydä kotimaassaan ja kenellä ei (ei se Suomeen matkustaminenkaan ole ilmaista). Monet irakilaiset ja iranilaiset pakolaiset lentävät kotimaahansa, turkkilaiset ja entiset jugoslaavialaiset. Välimatkat ovat pienentyneet. Nykyään halpojakin lentolippuja.
Ajattelin tässä lähinnä Pohjois-Amerikassa olevia siirtolaisia ja pakolaisia. Matkat ovat todella pitkät ja kalliit, ja kotimaa voi olla suljettu paikka tai sotatantereena. Näin on myös monien Suomessa asuvien pakolaisten tilanne. Onneksi on puhelin ja Internet.:)
Vielä muutama vuosikymmen sitten olivat vain kirjeet, joiden kulku oli hidasta. Monissa maissa ei ollut edes luku- ja kirjoitustaitoa.
Vasta aivan viime vuosina on tilanne muuttunut.
Anna Amnell, maailma pienentynyt, pakolaisillekin.
Lähetä kommentti